Koska Suomessa ei ole ainuttakaan oppilaitosta, josta kiropraktikoksi valmistuisi, niin se, miten kiropraktikko-opiskelijat oikein neljä tai viisi opintovuottaan viettävät, jäänee suurimmaksi osaksi mysteeriksi useimmille. Viralliset kuvaukset tutkinnon sisällöstähän ovat saatavilla kunkin koulun sivuilta, mutta niiden sisällöstä on vaikeampi päästä käsitykseen. Valotan kuitenkin pintaraapaisuna omaa nelivuotista taivaltani.

Ensimmäinen vuosi

Olin joskus ajatellut, että haluaisin opiskella joskus anatomiaa, jos sitä vaan jossain voisi opiskella omana oppiaineenaan. Alkuun kiropraktiikka tuntui olevan aika lähellä sitä. Anatomiaa opiskeltiin sekä teoriassa että käytännössä: luurankomallit olivat ahkerassa käytössä, kun jokaisen luun harjanteet ja muut maamerkit piti oppia tuntemaan nimeltä läpikotaisin. Käytännön tunneilla puolestaan alettiin käydä systemaattisesti läpi sitä, miten selkärangan tulisi luontaisesti liikkua ja miten eri lihaksia ja niveliä palpoidaan (tutkitaan käsin tunnustellen) ja miten esimerkiksi lihasvoimia testataan. Tutkinnon viidessä vuodessa suorittavat olivat harjoitelleet palpaatiota ja lukeneet anatomiaa jo vuoden (ns. nollavuoden) ennen meitä, jotka hyppäsivät kelkkaan suoraan ”ykkösvuodelle”. Tässä suhteessa huomasin kyllä, että itsellä oli paljon kiinni kirittävää, edellisessä elämässä proviisorin opinnoissa kun ei ihmisiä paljon kosketeltu.

Luentokursseista patologia oli monelle tuskaisaa, sillä materiaalia oli hengästyttävän paljon ja asioita käytiin läpi varsin syvällisesti. Vaikka itselleni suurin osa oli aiemmin opitun kertausta, ei lukemisesta mainittavaa haittaakaan koitunut, mutta istumalihakset olivat kovilla, koska materiaali ei ihan kevyttä iltalukemista ollut minullekaan. Kuvantamisessa keskityttiin enimmäkseen röntgenkuviin ja otettiin hiukan tuntumaa myös tietokonetomografiakuviin ja magneettikuviin. Alkuvaiheessa keskityttiin katselemaan kuvia normaalitilanteista ja ns. oppikirja-anatomiasta – myöhemmin opeteltaisiin tunnistamaan asioita, jotka voivat olla pielessä. Case based learning kuului myös ohjelmistoon ja tarkoitti ensimmäisenä vuonna yksinkertaisten potilastapausten läpi käyntiä viikoittain ja systemaattisen ajattelutavan opettelua kliinisen diagnoosin muodostamisessa.

Koronavirus toi lukuvuoden loppuun oman haasteensa ja ylioppilastutkintokokeita muistuttavat tentit korvattiin etänä tehtävillä tenteillä. Koska meitä oli maaliskuussa kehotettu lähtemään kotiin, mikä tarkoitti kirjaimellisesti ympäri maailmaa, yliopisto päätti olla humaani ja antaa meille 24 tuntia aikaa kirjottaa esseevastaukset lähettämiinsä kysymyksiin, jotta Iso-Britanniaan suhteutettuna täysin eri aikavyöhykkeillä asuvat eivät olisi eriarvoisessa asemassa. Vaikka etukäteen ajatus lukuvuoden lopussa järjestettävistä tenteistä oli hitusen stressaava, niin 14 tunnin pakertamisen jälkeen aamuneljältä patologian koevastauksiani palauttaessani olin valmis tarkentamaan mielipidettäni. Näin jälkikäteen ajatellen olisin ihan mielelläni istunut 3 tuntia koesalissa rastittamassa monivalintakysymyksiä.

Toinen vuosi

Jos ensimmäisenä vuotena käytiinkin läpi lihaksia yleisellä tasolla, niin toisena vuotena käytiin yläkropan lihaksistoa läpi systemaattisesti ja detaljien kera. Lihaksen kiinnityskohdat, hermotus, lihaksen toiminta sekä sanallisena kuvauksena että käytännön lihasvoiman testaus tuli osata lopputentissä, mikäli mieli jatkaa seuraavalle vuodelle. Neuroanatomia oli sitten vielä erikseen oma oppiaineensa, siinä käytiin perinpohjaisesti läpi hermoston rakennetta ja toimintaa.

Patologia oli toisen vuoden osalta hitusen masentavaa, tai ainakin kuvissa näkemiemme kasvainten määrä tuntui loputtomalta. Ensin patologian kirjoissa kuvailtiin kasvainsolukon erilaistumista ja hillitsemätöntä kasvua ja seuraavana päivänä röntgenkuvista opeteltiin tunnistamaan sekä hyvän- että pahanlaatuisia kasvaimia ja niiden ominaispiirteitä. Tätä alavireisyyttä saattoi tietysti ruokkia myös koronaviruksen vuoksi voimassa olleet rajoitustoimet, joiden vuoksi näimme kanssaopiskelijoita kasvotusten vain minimimäärän käytännön harjoitusten yhteydessä. Kaikki muu, kuin käytännön opetus järjestettiin Zoom-luentoina, jonka myötä kökötimme enimmäkseen kotona oman läppärin ruutua tuijottaen.

Ortopediassa opiskeltiin lukuisia ja taas lukuisia eri vaivoja tenniskyynärpäästä ja jäätyneestä olkapäästä niskan ongelmiin ja urheiluvammoihin. Teoriapuolella käytiin läpi eri vaivoja, niiden tyypillisiä oirekuvia, diagnostisia testejä, kuvantamismahdollisuuksia ja saatavilla olevia hoitovaihtoehtoja. Käytännön tunneilla opiskeltiin erilaisia ortopedisiä testejä, joita tarvitaan diagnosoinnissa. Käytännön tunneilla alettiin myös opiskella ja harjoitella adjustointia (tai manipulointia, kumpaa sanaa nyt tykkää käyttääkin). Eli juurikin sitä jumittavien nivelten liikkeelle laittamista, josta usein kuuluu napsahtava ääni.

Case based learning jatkui laajenevien tapausesimerkkien avulla. Pienryhmissä pohdimme, onko esimerkkitapauksen jalkakipu seurausta verenkierron ongelmasta, onko molempien olkapäiden aamuinen särky sittenkin reumasairaudesta johtuvaa ja minne lähetetään potilas, joiden selkäkivun epäillään johtuvan munuaiskivistä. Tutkimusmenetelmäkurssilla käytiin läpi perinpohjaisesti tieteenteossa käytettyjä tutkimustyyppejä. Satunnaistettujen kontrolloitujen tutkimusten, poikittaistutkimusten, systemaattisten kirjallisuuskatsausten ja meta-analyysien eroavuudet ja käyttökelpoisuudet eri tutimuskysymyksissä käytiin läpi hyvinkin kattavasti. Tämä oli aihealue, joka ei ehkä ollut se kaikkein mediaseksikkäin, mutta joka itseäni jaksoi kiinnostaa kovasti. Tiesin entuudestaan, että minut oli liian helppo vakuuttaa aloittamalla puheenvuoro ”On tieteellisesti tutkittu, että… (jotain)”. Tämän oppiaineen myötä tieteellinen medialukutaitoni kuitenkin kasvoi kohisten, kun eri tutkimustyyppien heikkouksia alkoi ymmärtää aiempaa paremmin. Kaikki tutkimustieto, joka on kirjoitettu tieteellisen artikkelin muotoon ei ole ollenkaan yhtä arvokasta, vaan toiset tutkimukset vaan on tehty paremmin kuin toiset.

Kolmas vuosi

Koronan jäljiltä palasimme etäopetusvoittoisesta opetuksesta jo astetta normaalimpaan elämään. Jokaviikkoiset koronatestit jäivät historiaan ja koulullekin pääsi harjoittelemaan käytännön taitoja aina halutessaan. Sille olikin tarvetta, sillä kolmantena vuonna adjustointitekniikoista käytiin läpi kaikki se, mitä ei toisen vuoden aikana vielä oltu tehty. Se tarkoitti, että vuoden lopussa tai mielellään jo puolivälissä oli syytä olla kartalla, mitä hoitotekniikoita olisi käytettävissä lonkkien, polvien, nilkkojen, jalkaterien, olkapäiden, kyynärpäiden, ranteiden, peukaloiden ja kylkiluiden ongelmien hoitamiseksi. Toki toistemme hoitaminen eli varsinainen adjustointi vapaa-ajalla oli kiellettyä, mutta adjustointiin tarvittavia asetelmia täytyi harjoitella paljon, jotta käytännön näppituntuma eri tyyppisten kehojen kanssa työskennellessä tulisi mahdollisimman tutuksi ja sujuvaksi.

Kuvantamisessa käytiin läpi erilaisia luustossa ilmeneviä tai luustoon vaikuttavia sairauksia osteoporoosista kihtiin ja nivelreuman aiheuttamiin muutoksiin. Kertasimme myös kaikki aiemmin opitut kasvaintyypit ja murtumat ja opettelimme kirjoittamaan lausuntoja esimerkkitapausten kuvista, yleensä röntgenkuvista. Työpajoissa kävimme myös läpi koko joukon magneettikuvia, jotka oli otettu vaivan x vuoksi, ja joista etsimme vahvistusta tai hylkäystä työdiagnoosille y.

Kolmantena vuonna kuvantamisessa opiskeltiin myös kuvantamisen fysiikkaa ja teorialuennoilla käytiin läpi, miten röntgensäteitä tuotetaan, miten ne käyttäytyvät, mitä haittoja niistä on ja miten röntgenkuvaus käytännössä suoritetaan. Käytännössä harjoittelimme toinen toisillamme, miten potilas tulee asetella (deaktivoidun) kuvauslaitteen eteen siten, että saadaan kuvattua haluttu alue raajasta tai selästä, altistamatta kuitenkaan potilasta ylimääräiselle röntgensäteilylle. Englannissa ja monessa muussa maassa kiropraktikko voi ottaa röntgenkuvia itse vastaanotollaan, joten monille muille tämä oli oleellista sisältöä. Suomessa kiropraktikoilla ei ole valtuuksia ottaa röntgenkuvia itsenäisesti, joten sisältö jäi enemmänkin yleissivistäväksi oppimääräksi, jota tuskin koskaan tarvitsee käytännössä, mutta joka on kiva tietää.

Ortopediassa käytiin läpi alaraajan ongelmia ja diagnostiikkaa, nyt vain paljon tiiviimmässä tahdissa kuin edellisvuonna. Lonkan, polven ja nilkan ongelmat tulivat silti koko lailla tutuiksi jo ennen joulua. Kevätlukukaudella uppouduimme raskaana olevien potilaiden tuki- ja liikuntaelinvaivojen erityispiirteisiin ja vauvojen sekä imetyksen tyypillisimpiin haasteisiin. Neurologiassa käytiin läpi aivohermojen tutkimista käytännön tasolla ja teoriapuolella taas erilaisten neurologisten sairauksien kliinistä kuvaa. Aiemmin opitun päälle lisättiin uusia ortopedisiä ja neurologisia testejä, jotka taas keväällä piti käytännön kokeessa osata suorittaa oikein annetussa aikarajassa.

Tutkimuspuolella kävimme käsiksi haluamaamme kliiniseen kysymykseen ja teimme kirjallisuuskatsauksen jostain itseä kiinnostavasta kliinisestä kysymyksestä. Itse kävin läpi kasapäin tutkimuksia TMD-vaivojen (Temporomandibular Dysfunction) eli purentaelimistön kivun ja toimintahäiriön hoidosta kiropraktikon keinoin. Lyhyesti summattuna: kiropraktinen hoito kyllä auttaa TMD-ongelmissa.

Kolmannen vuoden kokeet huipentuivat OSLER (Objective Structured Long Examination Record)-kokeisiin, jotka koostuvat kolmesta potilastapauksesta, jotka pitää diagnosoida ja joiden osalta diagnoosi tulee myös perustella järkevästi, jotta pääsee etenemään viimeisen vuoden harjoitteluun opetusklinikalle.

Neljäs vuosi

Kauan odotettu klinikkaharjoittelujakso sisälsi sitten käytännön potilastyötä koulun opetusklinikalla virkanimikkeellä ”chiropractic intern”. Koska meitä oli klinikalla reilut 180 opiskelijaa, työskentelimme omissa vuoroissamme neljänä eri ryhmänä. Jokaisella meistä oli oma tuutoriopettaja, jolta saattoi kysellä neuvoja, lisäksi kussakin työvuorossa oli paikalla 4-5 tutoropettajaa, jolta sai ammentaa kokemuksen tuomaa viisautta aina tarvittaessa. Jokaisen potilaan ensikäynnistä kirjoitettiin tutkimusraportti ja hoitosuunnitelma, joka esiteltiin ja hyväksytettiin valvovalla opettajalla. Raportin perusteella esimerkiksi kipeää interniä sijaistava kollega tai uusi tuutoriopettaja sai käsityksen siitä, mitä hoitotoimenpiteitä oltiin tekemässä, mitä hoidolla yritettiin saavuttaa ja missä ajassa. Jokaisen työvuoron päätteeksi käytiin myös vuorossa olevan internryhmän ja tutoropettajien kesken aivoriihi, jossa kunkin päivän potilastapaukset käytiin anonyymisti läpi. Kukin intern esitteli oman potilaansa historian ja tutkimuslöydökset ja ryhmän kesken mietittiin mm. pitäisikö jotain vielä tutkia lisää, voidaanko hoito aloittaa, mikä olisi sopiva kotiharjoite tukemaan paranemista ja mitä tehdään, jos potilaan vaiva ei hoidosta huolimatta ala parantua. Potilaat, joiden vaiva ei ollut kiropraktikon keinoin hoidettavissa, ohjattiin – vaivasta riippuen – tyypillisesti omalle yleislääkärilleen ja tarvittaessa ensiapupäivystykseen.

Aivan pelkkää potilastyötä ei klinikkavuosikaan kuitenkaan ollut, vaan teoriaopiskelua kuului lukujärjestykseen edelleen ja erinäisiä kirjallisia tehtäviä oli järjestetty iltojemme ratoksi ihan kiitettävä määrä. Akateeminen vapaus oli kuitenkin huipussaan juuri viimeisenä vuonna ja oman riman opiskelun suhteen sai asettaa juuri niin ylös kuin itse halusi. Omalla kohdallani se tarkoitti sitä, että yritin kaikin tavoin imeä itseeni kaiken opin, mitä saatavilla oli, joten vietin iltani pitkälti klinikan työhuoneessa ja useita viikonloppuja erilaisissa seminaareissa opiskelemassa uusia tekniikoita.